Tietenkin sinulle tulee mieleen että millaiselta oikeasti näytän ja millainen olemukseni on, kun kerran palvelukodissakin asun. Mutta tosiasiassa jos törmäisit minuun jossain ja juttelisit kanssani jotain yleisiä löpinöitä et luultavasti huomaisi mitään epätavallista. Meitä on monia, "hulluja", jotka opiskelevat, käyvät töissä, menevät ohitsesi kadulla; törmäät meihin baarissa, bussissa, kaikkialla. Sulautuneena yhteiskuntaan. Vaikka kehitys on toki mennyt huimasti eteenpäin, niin ennakkoluulot pysyvät toisinaan kuitenkin tiukassa. Tunnen muutaman ihmisen joilla on oikeasti diagnosoitu skitsofrenia (joka yleensä liitetään sanaan "hullu"), ja jotka elävät silti melko tavallista elämää, käyvät töissä, maksavat laskunsa ja niin edelleen.

Minä en ole kyennyt tähän sulautumiseen täysin. Usko pois, olen yrittänyt, ja aion yrittää uudelleen niin kauan kuin on tarpeen. "Undercover" olen toki.

Kuten:

"Asuntotilanne vähän epävakaa tällähetkellä, asun kaverin luona siihen asti kunnes löydän uuden asunnon" tai "Ajattelin nyt ensi syksynä hakea opiskelemaan" tai "Ihan hyvin tässä menee, ei ihmeitä, olin vähän väsynyt silloin yhtenä päivänä (lue:ihan romuna) jne.

Kierrellen ja kaarrellen siis.

Toinen juttu.

Monet ihmiset myös ajattelevat edelleen tyylillä "jos vain ottaisi itseään niskasta kiinni". Tai että olen vain laiska ja saamaton. Yrittänyt olen sitäkin, ottaa itseäni "niskasta kiinni". Johtanut katastrofiin kun olen romahtanut niin täysin että on suurinpiirtein väkisin isketty suljetulle osastolle, mennyt asunnot, seurustelusuhteet, sen hetkinen elämä siinä samalla kun on sitten sen jälkeen isketty kuntoutuskotiin koska "en ole ollut kykeneväinen pitämään huolta itsestäni".
Ironia on siinä, että jos en olisi yrittänyt niin saakelisti olla "normaali" en olisi menettänyt sitä kaikkea. Ja jos en olisi ottanut itseäni "niskasta kiinni".

Kolmas juttu.

En oikeastaan edes usko "normaaliuteen". Se on myytti, uskon että meissä kaikissa on hieman "hullua" ja hieman "normaalia". Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mielisairaudeksi asti se kasvaa silloin kun tuo "hullu"-puoli muodostuu ongelmaksi ja ottaa vallan elämisestä ja itsestä.

En minä myöskään sääli itseäni (ainakaan paljoa). Eikä tämä ole mikään kisa "Kenellä menee huonoiten" jonka voittajaksi halajaisin. On tämä sairaus opettanut minulle myös paljon itsestäni ja elämisestä, myös positiivisella tavalla. Antamaan itselleen anteeksi (ja muille). Oppinut kunnioittamaan elämää, sen rikkautta (vaikka sitä ei aina näekään). Monia asioita.

Varmaan sama pätee johonkin ihmiseen joka on painanut uraputkea 20 vuotta ja siitä seurauksena saa sydänkohtauksen, joutuu sairaalaan letkujen keskelle ja joutuu väkisinkin pysähtymään, miettimään omaa elämäänsä ja sen järjettömyyttä, kuinka on ajanut itsensä sydänkohtaukseen työn takia, antanut sille suurimman osan elämästään ja tajuaa kuinka kaikki muu on jäänyt vähemmälle huomiolle eikä ole edes tajunnut asiaa aikaisemmin kuin nyt.

Tämä siis ei ole suora vertaus mihinkään mitä olen kirjoittanut, olen itse nähnyt henk. koht. näin tapahtuvan ja mielestäni siinä piilee samanlainen kaava.

Nyt joudun lopettamaan ja menemään aamukokoukseen, kohta ohjaaja kolkuttelee kirjaimellisesti ovea.

Hauskaa päivänjatkoa sinulle, muistathan välillä myös levähtää :)

Nonnii, nyt kökin tässä sitten koska pian pitäisi lähteä keskustaan terapiaan ja ahdistus iski heti. Ei meinaa kulkea ajatus, puhe vähän puuroutuu ja motoriikka vähän tökkii, kaikki tuntuu vain ahdistavalta ja vaikealta, ja vielä on pakko kulkea keskustassa, mitähän tästäkin tulee.. Uusi lääke Lyrica ei toimi tähän ahdistukseen niinkuin toivoin, pakko kai ottaa Diapam matkaan. Kaikki tuntuu huojuvan ja sydän lyö tuhatta ja sataa, kokoajan järjen äänenä toistelen itselleni että tämä menee ohi, että nyt on vain pakko toimia, nyt ei ole varaa mihinkään pirun ahdistuskohtaukseen, nyt menet sinne terapiaan tai itket ja menet. Auttaa se kai sen verran ettei tätä huomaa päällepäin, tai ainakaan niin selkeästi. Kai.

Kökin siis tässä koneen äärellä, ajattelin että ehtisin pelaamaan vielä "wowia", mutta ruokailu on vartin päästä. Aina yhtä ihanaa, koska en syö punaista lihaa, josta seuraa seuraava asia ---> ohjaajat tuskailevat mitä minä syön joten tarjolla on useimmiten porkkanalättyjä yms. Maksan siis älyttömän määrän kuukaudessa siitä kun syön "en mitään". Tästä seuraa siis toisinaan ahmimista, ostosreissuja kauppaan jolloin ostoskoriin kolahtaa kaikkea mahdollista lihottavaa ja epäterveellistä.
En ole tainnut muuten mainita että mulla on myös jonkinasteinen syömishäiriö?
(13-vuotiaana anoreksia)

*Two thumbs up*